Neljä vuotta sitten menimme rakenneultraan, joka mahdollisesti kertoisi kolmannen lapsemme sukupuolen. Kliseet oli lausuttu ääneen: “Ihan sama kumpi, kunhan on terve.” Minä tiesin, että se on poika. Tiesin sen jo silloin, kun lapsi sai alkunsa. Olihan itse akti ajoittunut samaan aikaan ovulaation kanssa, mikä tilastollisesti tarkoittaa pojan todennäköisyyttä. Mutta en tarvinnut tilastoja, sillä minulla oli sisäinen varmuus asiasta, jonka ultran tehnyt kätilö vain vahvisti. “Kyllä äiti tietää”, totesi tuo nainen.

Minä toivoin poikaa, vaikka tätä ei tietenkään saanut sanoa ääneen. Ultrakuvat kädessämme lähdimme pois sairaalan poliklinikalta, ja mies tunnusti olevansa iloinen hänkin. Tunne oli erilainen kuin aiemmilla kerroilla; yhtäkkiä sitä joutuu miettimään miten poikaa kasvatetaan. Miten olla mallina tulevalle miehelle?

Minua ärsyttää aivan tolkuttomasti, kun puhutaan sukupuolineutraalista kasvatuksesta. Keskustelu tuppaa aina menemään siihen, että onko tämä oikein lasta kohtaan. Että kyllä ne tytöt ja pojat ovat erilaisia ja sellaisiksi niitä tulisi myös kasvattaa.

Olen kyllä ihan sama mieltä väittämän kanssa, että sukupuolet ovat synnynnäisesti erilaisia. Eli voiko niitä edes kasvattaa neutraalisti, vailla sukupuoleen liittyviä erityisasetuksia?

Mieheni kestovitsi on, että minä toivoisin poikani olevan homo. Tai, että ainakin yritän hänestä sellaista tehdä. Jaksan toistaiseksi murjaukselle naureskella, vaikka se vähän ärsyttääkin. Pointtini kun ei ole se, että yritän tuputtaa hänelle tyttöjen juttuja vaan tarjota mahdollisuuksia toteuttaa kaikkia niitä puolia, jotka hänessä luontaisesti on sisäänrakennettuna, ilman että minä vanhempana torppaisin pois ne “tyttöjen” jutut.

Tämä tuli mieleen tänään, kun luin päivän Hesarissa lifestyle-toimituksen uutispäällikön Jutta Sarhimaan kirjoituksen. #Metoo-kamppanjalle toivottaisiin jatkoksi #mentoo-kampanjaa, joka toisi esille poikiin ja miehiin kohdistuvaa alistamista ja nöyryytystä. Sarhimaa oli haastatellut Väestöliiton Poikien puhelimessa työskentelevää Joonas Kekkosta.

Kekkonen heitti kehiin kolme ehdotusta siitä, miten sukupolvelta toiselle jatkuvaa kierrettä voisi yrittää katkaista: 1) opetetaan pojille tunnetaitoja, 2) itsekunnioitusta ja 3) jätetään turha sukupuolittaminen ja sukupuolten eriyttäminen kasvatuksesta pois.

Ensimmäinen kohta on ajankohtainen siksi, että meidän kohta nelivuotias poikamme on mitä ihanin, lämminsydämisin pieni leijonanpoikanen, joka käpertyy syliin ja halaa tiukasti. En soisi hänen koskaan kasvavan ulos tästä vaiheesta, kun vanhemman syli on maailman turvallisin paikka. Ollessaan iloinen tai surullinen, hän osoittaa tunteensa, ja kun jompikumpi vanhemmista on vihainen, se järkyttää häntä. Hän haluaa varmistaa, että isi tai äiti rakastaa häntä siitäkin huolimatta, että jokin hänen toimissaan suututtaa meitä vanhempia. Tätä yritämme hänelle opettaa, että “viha” on sallittu tunne, joka kuitenkin menee ohi.

Omien ja muiden tunteiden kunnioitus lähteekin juuri siitä, että tunteiden olemassaolon tunnustaa. Tätä olen joutunut itse opettelemaan vanhempana ollessani. Vanhemmuuden herättämiin ikäviinkin tunteisiin on ollut vaikea tottua ja toisaalta se, että sallii lapselle saman. Välillä on äärimmäisen vaikeaa tietää, missä menee terveen tunneilmaisun ja liiallisen (usein itsetriggeroidun) kiihtymyksen raja. Jokainen lapsi myös reagoi vanhemman ratkaisuyrityksiin tyystin eri tavalla. Toinen haluaa päästä syliin ja toinen haluaa, että hänet jätetään rauhaan.

Kasvatusgurujen hokema “tunteiden sanoittamisesta” tuntuu usein olevan isokin kirosana, kun yritän kolmevuotiaalle sanoa jotakin tyyliin: “Sua nyt suututtaa, koska olet oikeasti väsynyt/nälkäinen/ylikierroksilla”. Mutta kai se on sitten sitä, että vain sallii toisen olla oma itsensä ja tunnustaa erilaisuuden.

Turha sukupuolittaminen on myös oma kasvatusfilosofiani, joka koskee sekä tyttöjä että poikia. Tässä paino on sanalla turha. Konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että annan poikamme leikkiä Spidermania/haihyökkäystä/kaivurinkuljettajaa ilman, että yritän jotenkin kitkeä näitä taipumuksia, koska ne on perinteisen poikamaisia. Vastapainoksi poika saa jatkossakin harjata äidin tukkaa kampaamoleikissä, kuten tänä aamuna tai lakata kyntensä isosiskojen tapaan, jos se sattuu häntä huvittamaan. Why the fuck not?

Puheen tasolla se tarkoittaa sitä, että yritän aina ottaa huomioon sen, etten yritä tuputtaa jotakin ennalta määrättyä näkemystä siitä, mitä tarkoittaa olla poika tai tyttö. Ympäröivä yhteiskunta tekee sen kumminkin osittain ilman, että voin siihen itse vaikuttaa. En puhu tytöistä siihen malliin, että pojan pitäisi jotenkin suojella heitä. Saatan sanoa myös jotakin tyyliin: “Sitten kun sinä olet iso ja sulla on oma tyttöystävä tai poikaystävä…”. Tämä puheenparsi toimii myös tytöille. Tämä onkin ehkä se kohta, mihin mies viittaa.

Jutun juoni on kuitenkin se, että haluan kasvattaa lapseni tajuamaan jo pienestä asti, että on olemassa erilaisia ihmisiä ja heillä erilaisia taipumuksia. Jotta he saisivat itse kasvaa sellaisiksi kun ovat, ilman että tarvitsee käydä helvetinmoinen sisäinen kamppailu asian kanssa. Ja voi luottaa siihen, että ympäristö myös hyväksyy heidät omana itsenään. Teen tietoisesti erilaisuudesta normaalia, ja voin vain toivoa, että lapset kunnioittavat sitä paitsi toisissa myös itsessään.

Tunnistan pojassa herkkyyksiä, joita haluan vaalia ja toivon, ettei kukaan muukaan idiootti ala häntä sen takia morkata. Saatikka, että hän alkaisi kovettamaan itseään, koska se on ainoa tapa pärjätä poikana.  Tunteellisuus ei tarkoita, etteikö hän voisi myös potkia palloa ja mennä rämäpäisenä kohti rohkeuden rajoja.

“Äiti, sä olet söpö”, poika sanoo viimeiseksi illalla, kun peittelen hänet nukkumaan. Minä kuiskaan hänen korvaansa: “Sä olet maailman ihanin poika.”  Ja toivon, ettei hän unohda sitä ikinä.

 

 

Loading Likes...

Write A Comment