En oikeastaan tykkää messuista, siellä kun tulee ähky. Saa kävellä kilometrikaupalla hallia ristiin rastiin, ja samalla väistellä ihmisiä, jotka kulkevat joltain ständiltä saatu keltainen mainosämpäri käsikynkässä. Silti uskaltauduin matkamessuille ajatuksella, jos jotakin isnpiraatiota.

Kaikkien ihanien maiden ja kohteiden värikkäät mainokset herauttavat vedet matkahaluisen kielelle. Tuolla en ole koskaan käynyt, ja tonnekin olis kiva päästä! Tuolla on oltu, mutta kiva olis päästä uudelleen. Runsaudenpulan aiheuttama ahdistus helpottuu, kun valitsee ne kohteet, jotka puhuttelevat itseä juuri nyt.

Postikortti, or what?

Ja juuri nyt kuumetta nostattaa Portugali. Olen entisessä elämässäni milleniumin molemmin puolin matkustanut Algarvessa sijaitsevaan Lagosin pikkukaupunkiin kolme kertaa. Silloisen poikaystäväni perhe ruukasi vuokrata loma-asunnon kuukaudeksi joka kesä. Se oli heille sama kuin jollekin toiselle kesämökki.

Lagos on talvella uinuva ja kesällä eloon heräävä piskuinen rantakaupunki. Se huokuu historiaa, sillä sieltä aikoinaan löytöretkeilijät lähtivät kohti Afrikkaa ja Amerikkaa. Vanhakaupunki on rustiikkisen viehättävä ja täynnä ravintoloita ja ostosmahdollisuuksia. Lagosissa on lukuisia rantoja, joista mielenkiintoisimmat ovat pieniä ja jylhien kallioiden reunustamia. Täältä saa ne kuuluisimmat kuvat Algarven rannoista, joissa meri on turkoosi ja keltaisten jyrkänteiden reunustama.

Luultavasti seuraavaksi kokeilemme jotakin toista kohdetta, ihan vain vaihtelun vuoksi. Algarve, tuo Portugalin Riviera, on täynnä ihania kohteita ja ehkä ensi kerralla kokeillemme jotakin pientä kalastajakylää, kuten Alvor tai Taviraa. Yöelämää emme kaipaa, lasten kanssa kun olemme matkassa. Vanhat ja rustiikkiset pikkupaikat houkuttavat enemmän kuin turisteja varten rakennetut hotellikeskittymät, kuten esimerkiksi vanha suomalaisten suosikki Praia da Rocha. Kunhan peruspalvelut ovat kohdillaan. Grillattujen sardiinien ajatteleminen saa jo vatsan murahtamaan.

Jos Algarvessa lomailee, ei kannata unohtaa maailmanloppua Capo de Sao Vincente, joka sijaitsee Sagresin niemellä. Se on paikka, johon maailman luultiin päättyvän silloin kun vielä Amerikkaa ei ollut löydetty. Sagresin niemen länsipuolella olevat rannat ovat jotain todella uskomatonta. Atlantin tyrskyt houkuttelevat paikalla surffareita, mutta viihtyy aalloissa kuohuista nauttiva vesipetokin.

Muistan viimeisen kerran yhdellä noista rannoista vuonna 2003. Istuin raukeana pyyhkeelläni ja katselin kuohuvaa merta, jossa olin hetki sitten hyppinyt ja yrittänyt ratsastaa maininkien mukana. Aurinko paistoi ja vellovat aallot nostattivat vesihöyryä, joka leijaili hitaasti ylös rantahiekkaa. Ympärillämme olivat jyrkät mustat kalliot, eikä rannalla ollut juuri muita turisteja. Ajatuksissani kävi (aavistaen tulevaa), josko tämä olisi viimeinen kerta kun näkisin nämä maisemat. Aavistus kävi toteen ja se olikin viimeinen kesä sitä elämää, osuvasti juuri maailmanlopun maisemissa. Tuohon hetkeen rannalla tiivistyi luonnon karu kauneus ja haikeus.

Dramaattista, niin kuin elämä itse.

Nyt mietin, onko aika palata takaisin rikospaikalle.

Loading Likes...

Write A Comment