Äitienpäivänä en muistanut laittaa someen yhtään kuvaa aamupalasta, itseaskarrelluista korteista ja lahjoista tai brunssista oman äitini ja perheen kanssa. Hups. Miten siinä niin kävi? Ehkä ajattelin, että ne ketään kiinnosta. Kaikilla kuitenkin samanlaiset istutukset ja “Millainen äiti on” -kortit.

Sen sijaan herkistyin lukiessani päivän Hesarissa Anna-Stina Nykäsen juttua, jossa hän pohtii omaa äitiyttään pojan täyttäessä kahdeksantoista. Kuvassa poika on neljävuotias vuonna 2005. Siis hetkonen, ihan äsken!

Harva sanonta ärsyttää niin paljon kuin “Ne on vaan hetken pieniä”. Tämä letkautus heitetään yleensä kepeänä muistutuksena siitä, että nauti nyt kun vielä voit. Ruuhkavuosiluupissa, kun kaikki tuntuu toistavan itseään eikä aika oikeasti kulu mihinkään, se ei auta yhtään. Yleensä heiton kuulee niiden suusta, joiden omat lapset ovat jo aikuisia. Mikä ihana vapaus taas tulla ja mennä! Ja kun omat lapset joskus tulevat kylään, niin kyllähän niitä passaa ilolla.

Niin odotan minäkin tuota maagista päivää, kun omat lihapatani kutsuvat nälkäisiä maailmanlapsia ja mukaan tulee ehkä omat tyttö- tai poikaystävät. Kaikki tänne vaan, kyllä minä sitten jaksan olla iloinen emäntä.

Viime kesänä istuin leikki-pihalla, katsoin kun kolmevuotias heitti hiekkaa ilmaan ja lapioin ajatuksissani omaa hiekkakakkuani. Älä tule paha kakku…. Yhtäkkiä tajusin, että se olisi viimeinen kesä kun minun tarvitsisi istua siinä hiekkalaatikon reunalla näivettyvämässä kuin leskenlehti paahteella. Jaksa vielä tämä kesä, tsemppasin itseäni. Ihan kohta helpottaa.

Muistin tämän ajatukseni eilen, kun ovikello soi ja naapurin kaveri tuli hakemaan nuorimmaista leikkimään. Kohta nelivuotias sankari ampaisi pihalle ja minä istahdin kahvikupposen ja lehden kanssa terassille. Kaikki lapset olivat poissa, ainakin sen hetken. Ajatella, että edellisenä yönä olin nähnyt unta neljännestä vauvasta. Että koko rumba pitäisi aloittaa alusta? Kiitos, mutta nautin kahvini lämpöisenä.

“Sitten kun viimeinen täyttää 18, mä olen 51”, sanoin miehelle, joka istui vieressäni omaa kahviaan siemaillen. “Ei ollenkaan paha”, jatkoin tyytyväisenä. Äitiydestä on helpompi nauttia, kun lapset kasvaa ja itsenäistyvät.

Nuorimmainen oppi äskettäin ajamaan ilman apupyöriä. Kohta se ei tarvitse minua enää niin paljon muutenkaan. Ehkä sitten on aika hankkia se  koira? Tai sitten vain nautin.

Niin, ne kasvaa sittenkin!

Loading Likes...

Write A Comment