Se iskee aivan yllättäen pistona rintalastan alle. Katson somen uutisvirrasta tuttavan päivitystä, jossa hän iloitsee uudesta työpaikasta. Tai juoksemastaan New Yorkin maratonista. Jäätävä kauteus puhaltaa ylitseni ja hetken ajan minua suoraan sanottuna v*tuttaa rankasti. Vaikka ihan äsken olin ollut tyytyväinen omaan pikku hetkeeni kahvikupin ja suklaan kanssa.

Tunnistatko tunteen? Myönnän ihan suoraan, että olen kateellinen. Olen sitä milloin mistäkin: jonkun menestyksestä ja saavutuksista, uudesta lemmikistä, bileistä mahtavan kaverijengin kesken (kuvista päätellen kaikki menestyviä ekstroverttejä) tai mahdollisuudesta lähteä ulkomaille töihin, ilman että tarvitsee miettiä lapsia (tai puolisoa).

Kateutta ei yhtään helpota se, että tämä kaikki tungetaan silmieni eteen jatkuvalla syötöllä. Sosiaalisen median myötä kade törmää alituiseen sellaisiin asioihin, joita omasta elämästä tuntuu puuttuvan.

Green with envy.

Oma äitini tapaa sanoa: “Puntit ovat aina tasan.” Tällä hän tietenkin yrittää viestittää, ettei kannata kadehtia muita, kun ei tiedä heidän elämänsä murheista. Näin tykkään itsekin ajatella, mutta se kateuden mörkö elää jossakin syvällä selkärangassa ja pomppaa sieltä esiin aivan yllättäen. Vaikka kuvittelin tähän ikään mennessä jo kypsyneeni sen verran, että olisin kaiken tuollaisen yläpuolella.

Hävettää myöntää olevansa kateellinen. Sen on alhaista, eikö? Se on epävarman ihmisen pahansuopaa ajanvietettä? Mitä se on minulta pois, jos näen toisen ihmisen onnistuneen elämässään ja saavuttaneen jotakin, josta syystäkin saa olla ylpeä?

Siksi onkin huojentavaa tajuta, että kateus on oikeastaan aika inhimillinen piirre, joka kalvaa kaikkia joskus. Tiedetään, että jo primitiivisissä kulttuureissa on esiintynyt kateuden käsite. Kateutta on tarvittu sosiaalisen kontrollin välineeksi. Se ei ole siis some-aikakauden keksintö, vaikka toki nyt kateuden aiheet ovat helpommin saatavilla ja jatkuvanan syötteenä.

View this post on Instagram

good night

A post shared by Kim Kardashian West (@kimkardashian) on

On aika normaalia kadehtia rikkaita kuuluisuuksia heidän ylellisestä ja huippukiinnostavalta vaikuttavasta elämäntyylistään. Jet set -bileitä ja julkkiskavereita, upeita muotiluomuksia, auringon palvontaa jahdilla tai pääsyä Michelle Obaman lähituntumaan. Tällaisen ihmisen panettelusta ei myöskään tule huonoa omaatuntoa. Eihän ne ole tavallisia kuolevaisia ollenkaan.

Miksi sitten eniten kirpaisee, kun joku oma tuttu esittelee uusinta saavutustaan Facebookin uutisvirrassani?

Viime kesänä menin lääkäriin valittamaan outoja oireitani: hengenahdistusta ja sydämentykytyksiä. Olin varma, että minulla on jokin vakava hengityselinsairaus, joka luultavasti johtaa kuolemaan. Lääkäri tutki minut ja kyseli oireiden ilmenemisestä ja laadusta. Lopulta hän totesi, että olen fyysisesti terve. “Se miten kuvailet oireita, sopii aika hyvin paniikkihäiriöön”, lääkäri totesi.

Olin ihmeissäni, mutta tietenkin huojentunut, etten ollut kuolemassa tukehtumalla. “Mikäs mieltäsi painaa?” komea (tietenkin) lääkäri kysyi ja otti tuolissaan rennon takakenon. Nyt jutellaan. Puhuin stressistä ja ahdistuksesta. Lääkäri kuunteli ja kyseli lisää. Yhtäkkiä tulin paljastaneeksi ahdistukseni syyn, jota en itsekään ollut tajunnut: sosiaalinen media ja sen luomat paineet. Ensin on se kateus ja sitten tulee ne paineet. Se päänsisäinen soimaaja, joka alkaa nalkuttaa heti. Miksi olet kateellinen? Miksi olet niin surkea, ettet itse ole tuossa samassa tilanteessa? Älä ole tuollainen luuseri, vaan tee asialle jotain!

Lääkäri oli ihana ja ymmärtäväinen. Sitten hän määräsi minulle some-paastoa lääkkeeksi. Saa vilkaista ruutua korkeintaan kerran päivässä, jos on ihan pakko.

Photo by Chevanon Photography from Pexels
Tässä vähän joogaan upeissa maisemissa. No biggies.

Vähensinkin vähän, mutta lipsuin taas ennen pitkää vanhoihin rutiineihin. Tuo lääkärikäynti oli kumminkin ensimmäinen herätys. Kateus söi sisältä ja näemmä aiheuttaa ihan oikeita fyysisiä oireita. Jos sille antaa vallan. Se sai myös tajuamaan, että on turha kokea huonommuutta toisten elämästä, varsinkin kun sosiaalisessa mediassa kukin valitsee yleensä ne huippuhetket, joita näytetään. Niinhän itsekin teen.

Kateuden myöntäminen on ensimmäinen askel siinä, että voi kääntää tuon tunteen hyödyksi. Tuo kalvava tunne voi tuoda esiin sellaisia itsetutkiskelun paikkoja, joita ei muuten huomaisi. Oikeastaan kadehtiminen kertoo siitä, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä, mitä uupuu elämästäni ja mitä haluaisin lisää. Ja ennen kaikkea, mitä minun tulee tehdä, että saavutan nämä asiat?

Toinen herätys aiheesta tuli viime syksynä, kun luin Facebookista, kuinka eräs vanha työkaverini oli saanut kustannussopimuksen esikoiskirjalleen. Lamaannuin musertavasta tunteesta ja mieli teki viskata puhelin roskikseen. Tuotahan minäkin haluan, julkaista kirjan. Miksi kaikki hyvä tapahtuu muille?

Hengitin syvään ja tajusin taas, että kyseessä on vain tunne. Ja perkele vie, aion kääntää sen voitoksi. Ensimmäiseksi onnittelin tuttuani ja sovin hänen kanssaan lounastreffeistä. Halusin kuulla kaiken kirjantekoprosessista. Sitten avasin oman keskeneräisen romaanikäsikirjoitukseni ja aloin paukuttaa tekstiä.

Käsis ei ole vieläkään valmis, mutta sain paljon aikaiseksi, kun yhtäkkiä käänsin ikävät tunteet positiiviseksi energiaksi. Siitä tuli eteenpäin vievä voima. Samalla tajusin, että minulla on käsissäni avaimet omaan onneeni. Niinhän ne jenkitkin tekee: kun jollain toisella on jotakin kadehtimisen arvoista, saat siitä pontta tavoitella itsekin kuuta taivaalta.

Taipumukseni kateuteen tuli mieleen, kun luin Jenni Pääskysaaren haastattelua uusimmasta Trendi-lehdestä (1/2018). Tuossa jutussa hän kertoo tilanteesta muutama vuosi sitten. Sattui olemaan tyypillinen musta joulu, Suomessa paskat kelit ja Instagramin kuvavirrassa näkyi postauksia lämpimistä rantahietikoista ja turkoosista merestä. “Kaikki muut tuntuivat olevan ihanilla, trooppisilla matkoilla.” Pääskysaari huomasi olevansa kateellinen, eikä pitänyt tuosta tunteesta. Hänen ratkaisunsa oli jättää sosiaalinen media.

Noin radikaaliin vetoon en itse ryhtynyt vaikka tunnistinkin ahdistuksen tunteen, jota somen jatkuva tykitys voi tuoda. “Valaistumiseni” jälkeen saatan edelleen huomata kateuden nostavan rumaa päätään. Nyt osaan kuitenkin suhtautua kateuteen tunteena ja pohtia mistä se kumpuaa.

Totuus kuitekin on, että kaikki ne muiden huippujutut on saavutettu kovalla työllä. He ehkä ovat tehneet valintoja, joita itse en ole tehnyt. Mistä muusta he ovat joutuneet luopumaan? Ja olenko itse valmis samaan?

 

 

Loading Likes...

Write A Comment