Niin, meillä tosiaan on kolme lasta, joiden ikähaarukka 3(kohta 4) -6-10. Luulisi tässä olevan ihan tarpeeksi huollettavia. Mikä siinä on, että on aivan pakko alkaa kuumeilemaan vielä yhdestä perheenjäsenestä? Joka vielä olisi sellainen, ettei tulisi koskaan oppimaan laittamaan omaa ruokaansa tai käymään itsenäisesti pissalla ja kakalla.

Olen jo pitkään käynyt läpi koirakuumeen eri vaiheita: haaveilua, koirakuvien ja videoiden katsomista netistä, erilaisten rotutestien tekemistä. Meillä on lapsuudenperheessäni ollut kaksi koiraa, joten luulisin tietäväni mitä se merkitsee. Toki huomautan, etten koskaan ole ollut vanhempana perheessä, jossa on koira. Ja aikuinenhan on loppupeleissä vastuussa lemmikin hyvinvoinnista.

Koira ja minä vuonna 1982.

Lapset kinuavat tasaiseen lemmikkiä. Olemme miehen kanssa torpanneet moiset haaveet, järkisyihin vedoten. Sitten itse käyn salaa selaamassa Instagramissa #dogsofig kuvavirtaa. Olen säännöllisesti käynyt myös erilaisten adoptioyhdistysten sivuilla katsomassa kotia kaipaavia suloisia sekarotuisia piskejä.

Viime syksynä tämä salainen harrastukseni johti seuraamuksiin, joita en osannut odottaa. Erään espanjasta katukoiria tuovan adoptioyhdistyksen sivuilla törmäsiin ruskeisiin nappisilmiin, jotka särkivät sydämen ja himmensivät järjen. Kotia etsi pieni, ruskea sekarotuinen pentu, jonka joku oli hylännyt aurinkorannikolla juna-asemalle. Näytin kuvan koirasta miehelle, joka (yllätyksenseni) oli myös myyty.

Käynnistimme prosessin koiran adoptoimiseksi. Täytimme kotiselvityskaavakkeet, kävin yhdistyksen edustajan kanssa puhelimitse keskustelua koirasta ja adoptiorposessin etenemisestä. Meille tehtiin kotitarkastastus, jossa oli paikalla kaikki lapsemme. Itse olin ajatellut, että mahdollisesti tuleva koira olisi yllätys lapsille, sillä en halunnut herättää heissä turhia toiveita liian aikaisin. Tämä oli yhdistyksen toive, jotta kaikki perheenjäsenet voidaan “haastatella”.

 

Matkalla jonkun kotiin?

Kotitarkastuksen jälkeen meille näytettiin vihreää valoa: saatoimme adoptoida koiranpennun. Viiden viikon kuluttua koira saapuikin Suomeen, mutta ei meidän perheeseen. Lentokentällä yllättäen yhdistyksen edustajan mielestä lapsemme olivat liian pieniä (lue: liian innokkaita), jotta rescue-koira voisi kotiimme tulla. Kaiken piti olla kunnossa ja perheemme koko, lasten iät ja elämäntilanne yhdistyksen tiedossa.

Tapahtuma oli melkoisen järkyttävä koko perheelle, mutta erityisesti lapsille. Lähdimme hakemaan uutta perheenjäsentä ja sitten sitä ei tullutkaan. Tein kyllä valituksen kyseiseen yhdistykseen, mutta tulos oli laiha: edustaja pyyhki itseltään ja yhdistykseltään kaiken vastuun, vedoten koiran arvioitua pienempään kokoon. Tämän tiesin olevan suoranaista bullshittiä, sillä minulla oli tallessa sähköpostinvaihto, jossa koiran koko oli arvioitu oikein. En jaksanut kuitenkaan alkaa riitelemään.

Prosessi oli henkisesti erittäin raskas, joten hautasimme koirahaaveet toistaiseksi. Saattoi toki olla, että koiraa ei ollut juuri tuolloin tarkoitettu perheeseemme. Mies ei vieläkään ole uudelleen lämmennyt ajatukselle, mutta minä olen.  Rescue-koirahaaveet olemme haudanneet: se onkin aikamoista arpapeliä, vaikkakin ihan arvostettavaa työtä kodittomien koirien auttamiseksi. Olen siis alkanut tiirailemaan kotimaisten kasvattajien suuntaan.

Killing me with cuteness.

Ja sitten tulemmekin tämän juttuni pointtiin. Olenko ihan hullu, kun haluan kolmen lapsen perheeseen vielä yhden perheenjäsenen? Olen järkeillyt asian niin, että tämän on eräänlaista vauvakuumetta: avuttomat jälkeläiset herättävät hoivavietin, mutta koska oma lapsiluku on jo täynnä, suuntaan haaveilut koiranpentuun. Käykö järkeen?

Kuumeilua ei auta se, kun naapurin lapsiperheeseen hankitaan suloinen koiranpentu. Ahdistelen myös koirallisia ystäviäni kysymyksillä heidän koiransa rodusta.

Haluatko sinä puhua minulle järkeä? Vai kenties kehua omaa koiraasi ja perustella, miksi todellakin koira sopii lapsiperheeseen?

 

 

Loading Likes...

Write A Comment