Tänään vietämme villahäitä. Juhlimme etupainotteisesti jo viikonloppuna, jolloin kävimme syömässä hyvin ja yövyimme hotellissa. Pehmoisissa lakanoissa nukkuu kuin vauva, varsinkin kun tietää ettei kukaan huuda keskellä yötä vessahätäänsä. Miniloma toisten passattavana irrottaa arjesta tehokkaammin kuin perus deitti-ilta, ja hääpäivä on on oiva tekosyy sujauttaa varpaat aamutohveleihin ja vain nauttia toisistamme.

Seitsemän vuotta avioliittoa tuntuu samaa aikaa sekä tuoreelta että vanhalta. Aloitimme seurustelemaan jo 12 vuotta sitten, joten parisuhdetta voi kai sanoa jo pitkäksi? Aina välillä puhutaan seitsemän vuoden kriisistä, mutta sitä ei kai lasketa siitä hetkestä, kun pappi sanoi Voitte suudella.

Juuri nyt ei ole kriisistä tietoakaan ja avioliitto tuntuu seesteiseltä. Tätä ei tietenkään koskaan saisi sanoa ääneen (kuten ei myöskään jos lasten kanssa on helppoa), koska sitten unversumi keksii jonkin jäynän, koska voi. Täysin vailla ongelmia ei taipaleemme tietenkään ole ollut, mutta näyttäisi siltä että pahimmat pohdinnan paikat ovat sijoittuneet suuhteellemme alkupainotteisesti.

Olin aina halunnut naimisiin ja jo pienestä pitäen haaveillut isoista prinsessahäistä. En kuitenkaan koskaan odottanut kosintaa, koska se tuntui jotenkin hirveän “aikuiselta”. Ja sitten päivän koittaessa olin hämmentynyt. Ensimmäinen ajatukseni oli: “Joko nyt?”, vaikka olimmehan jo olleet yhdessä kuusi vuotta.

Juhlimme pienimuotoisesti, täysin poiketen lapsuuden haaveistani, koska se tuntui oikealta. Siinä elämäntilanteessa tuntui turhalta laittaa paljon rahaa haisemaan yksien juhlien takia. Paikalla olivat lähimmät perheenjäsenet ja ystävät lapsineen, yhteensä 30 henkeä. Lupaukset sanoimme Helsingin Vanhassa kirkossa, jonka jälkeen siirryimme seurueemme kanssa häälounaalle läheiseen Hotelli Tornin näköalakabinettiin. Lounaan päätyttyä jätimme muut ja lähdimme “häämatkalle”, eli kahdeksi yöksi Haikon Kartanoon.

En myöskään ottanut puolisoni sukunimeä, koska sekin tuntui oikealta. Oma syntymänimeni on osa identiteettiäni, enkä halunnut siitä luopua. En halunnut olla vain “joku Pauliina”, joka meni sen yhden miehen kanssa naimisiin. Oma sukunimeni on vielä melko harvinainen, ja hiipuu koko ajan. Naapurin herrasmies oli todennut miehelleni nimiasian kuultuaan: “Niin ne nuoret naiset tuppaavat nykyään tekemään.” Jaa, niinkö tosiaan?

Pidän itseäni modernina, mutta voi toki hyvällä syyllä kysyä: miksi naimisiin ylipäätään? Moni perustelee asiaa juridiikalla, ja totta se on. Esimerkiksi kahden nuorimman lapsemme kohdalla ei tarvinnut enää käydä lastenvalvojan luona vakuuttamassa, että olen harrastanut seksiä hedelmöityksen aikaan vain puolisoni kanssa. (Tämä nöyryyttävä ja vanhanaikainen tapa on tosin helpottunut, koska tunnustuksen voi nykyään tehdä jo neuvolassa.)

Tärkeämpi syy liittyy kuitenkin tunteeseen. Vasta jälkeen päin tajusin, mitä avioliitto minulle merkitsee. Kun olimme virallisesti luvanneet toisille “tahtovamme”, minulle iski voimakas tunne pyhyydestä. Enkä tarkoita, että suhteemme olisi ennen ollut jotenkin epäpyhä, en todellakaan. Eikä se ole sitäkään, että rakkaus olisi jotenkin pyhempää avioliitossa. En oikeastaan osaa tätä sanoin kuvailla oikein. Ehkä kyse on pyhittämisestä, ja antautumisesta.

Ja jotta tämä nyt ei mene ihan hengelliseksi, niin lataan tähän nyt asioita, joita pitkä parisuhde (avioliitolla tai ilman) on minulle opettanut. Parisuhdeoivallukseni ovat…

1) Kukaan toinen ei voi tehdä sinua onnelliseksi, olet vastuussa omasta onnestasi. Jos odotat toiselta tätä “onnelliseksi tekemistä”, tunnet itsesi yhä surkeammaksi, koska odotukset eivät vastaa todellisuutta.

2) Et voi parantaa toista ihmistä, mikä ikinä hänen “sairautensa” onkin. Voit toki olla tukena vaikeina aikoina, ja pelata samassa tiimissä. Mitään henkistä tai fyysistä väkivallan muotoa ei tarvitse sietää.

3) Parisuhde voi toimia vain jos molemmat tahtovat tehdä töitä sen eteen. Niin sanottu erilleen kasvaminen on ilmaisun sille, kun nämä tahdot eivät enää kohtaa. Voit vain tahtoa omasta puolestasi ja toivoa, että toinen tahtoo myös. Avioliittolupaus on oikeasti vain sen hetkinen tahdonilmaisu, eikä kuolemaan asti voi mitään luvata kenellekään.

4) On tärkeää sanoittaa tunteensa, mutta usein tärkeämpää ovat teot. Ne monasti puhuvat kovemmin kuin sanat. Teoilla voi ilmaista rakkautta ja myös kunnioitusta. Suurella todennäköisyydellä joskus tulee myös ihastumisia toisaalle, mutta tässäkin teot ratkaisevat.

5) Omia tunteitaan ei ole hyvä kieltää, mutta niitä voi tarkastella rauhassa ja analyyttisesti. Usein myös niiden kehittymiseen suuntaan tai toiseen voi vaikuttaa itse.

6) Pitkässä juoksussa kyse on arkisista asioista, joiden on hyvä toimia. Ihminen tarvitsee kuitenkin välillä huippuhetkiä ja seremonioita. Hääpäivät ja säännölliset deitti-illat .

7) Pidä toista hyvänä, äläkä pihtaa. Oli kyse sitten seksistä tai jostain muusta. Pitkässä liitossa vaihtelevat kuivat kaudet ja kiihkeämmät vuorovedet, eikä tätä kannata säikähtää.

Ja tähän loppuun sitten vielä totean sen, mitä olen sanonut puolisolleni monta kertaa: Naimisissa on kiva olla!

Loading Likes...

Write A Comment